Löysin itseni

Viime viikolla oli se päivä jolloin esikoiseni täytti 25-vuotta. Jäin väkisinkin miettimään mihin on aika mennyt ja miten itse olen muuttunut tässä ajassa. 

Esikoisen synnyttyä ja palatessamme sairaalasta kotiin muistan kuinka katselin ympäristöä kuin en olisi koskaan paikkakunnalla käynytkään vaikka todellisuudessa olin asunut siellä 16v. Tuntui, että olen kokenut uudelleen syntymisen, koin olevani aivan eri ihminen kuin aiemmin. Niinhän minä olinkin, olihan minusta tullut ÄITI. :-)

Välillä oma itseni on ollut kadoksissa ja aina sen uudelleen olen löytänyt, joka kerta parempana kuin ennen. :-)

Äitinä kokemisen riemua olen siis kokenut jo 25v. Välillä se on ollut riemua ja välillä vähemmän hohdokasta. Mutta hetkeäkään en antaisi pois, onhan minulla maailman ihanimmat lapset, kenelläpäs ei olisi. Mutta heistäkin pitää päästää irti, elämään omaa elämäänsä ja jatkaa samalla omaansa. Sanonta taitaa mennäkkin, että lapset ovat meillä vain lainassa. Näinhän se on ja hyvä niin. :-)

Elämä tuo mukanaan myös kaikenlaisia asioita joille et itse välttämättä voi mitään. Tulee erilaisia ihmissuhteita, kaikkien kanssa ei synkkaa toivotulla tavalla vaikka kuinka haluaisi. Molemmat haluavat elämältään erilaisia asioita, he/hän ehkä haluaa(vat) elää elämäänsä toisella tavalla kuin sinä itse. Jossain vaiheessa on parempi päästää irti ja myöntää itselleen, että tätä hommaa mä en voi muuttaa. Mä en voi muuttaa toista ihmistä omaan makuuni sopivaksi ellei toinen itse halua muutosta. Silloin täytyy ymmärtää irrottaa ja lähteä etsimään omia polkuja, sellaisia jota tuovat onnellisuutta elämääsi.

Loppujen lopuksi kaikki on omasta asenteesta kiinni. Miten sä ihmisenä suhtaudut asioihin. Otatko kaiken vastaan naama mutrulla, ajatuksena että kaikki on sua vastaan, elämä potkii päähän ja elämä on perseestä. Vai elätkö elämääsi hymy huulilla, nauttien siitä ja odottaen mitä kivaa yllätystä se toisi tullessaan. Koska sehän tuo kaikkea mukavaa, kun vaan asennoidut elämään niin. Jokaisen oma valinta, miten haluaa elämänsä elää, tietenkin. Minä en ole kukaan ketään neuvomaan miten elämäänsä elää, mutta itse tiedän miten minä sitä haluan elää ja se tapa on juts tämä miten sen teen. :-)

Olen huomannut, että olen ihminen joka haluaa uudistua tietyn väliajoin, laittaa elämäänsä vähän mullin mallin. Ennen kuin täytin 30v niin sain aikas kovan kolmenkympinkriisin kehiteltyä itselleni. Podin sitä kolme vuotta, mietin mitä haluan elämältäni, olenko saanut sen mitä haluan, olenko se mikä haluan olla jne jne. Aika oli tosi raskasta, olin aivan hukassa itseni kanssa . Tiesin, että elämä mitä silloin elin ei ollut sitä mitä halusin ja tein omat ratkaisuni. Olenko katunut sitä? Ei, en ole vaikka jälkikäteen ajatellen asiat olisi voinut tehdä toisinkin. Mutta jälkiviisaus ei asioita enää miksikään muuta joten en ala edes miettimään asiaa sen enempää. :-)

Tullessani lähemmäs 40v ikää iski jälleen uudistumisen halu. Olin miettinyt asuinpaikan vaihtamista vuosia ja sitten kerran vaan repäsimme ja muutimme paikkakunnalle jossa emme tunteneet kuin pomoni emmekä olleet täällä ennen edes käyneet. Oli vaan kova tarve saada lähteä ja hyvä niin koska neljä päivää siitä kun tänne muutimme tapasin nykyisen avomieheni. <3 

Nyt ollaan taas samassa tilanteessa, alkaa 50v painaa päälle. :-) Ja uudistua pitäisi. Nyt en halua erota enkä edes muuttaa kovin kauas, sellaiset parikymmentä kilometriä vaan. Haluan Helsinkiin, lähemmäs työpaikkaa. Haluan myös uuden asunnon olevan lähellä luontoa, hyviä ulkoilumaastoja vähintään. Nyt olen sellaisen ehkä löytänyt ja seuraavaksi pitää mennä asuntoa katsomaan ja sitten vasta tehdä seuraavia siirtoja jos on tarvetta sellaisille. Uskon kohtaloon, jos asunto on meitä varten niin sen saamme, jos ei niin meitä varten on jotain paljon parempaa tiedossa. :-)

Olin viime viikolla jälleen ulkotreeneissä. Nyt oli eri vetäjä ja voihan vihveli, että oli meinaan hyvät treenit. Tiesipä taas tehneensä jotain sen session jälkeen. :-)

Aluksi lämmittelynä oli pientä hölkkää (hölkkäsimme lähimpään puskaan puskapissille). :-) Sitten aloimme hieman "lämmittelemään". Hyvinkin nopeasti huomasimme, että meillä ja vetäjällämme oli aivan eri käsitys pienestä alkulämmittelystä. Teimme askelkävelyä erilaisilla variaatioilla varmaan tuhat kertaa satatuhatta!! Perseeni huusi apua, hyvä ettei tarvittu palokuntaa paikalle kun poltteli niin. :-)

Puoli tuntia tätä ja menimme portaisiin. Juoksimme niitä ekaksi askel kerrallaan minuutin ja kaksi minuuttia rennosti alas mennen. Toinen kierros oli kaksi askelmaa kerrallaan, sama minuutti ja kaksi alas/jäähdyttelyä. Näitä teimme yhteensä kuusi kierrosta ja kuolema kolkutti ovella. Lopuksi meidän piti kävellä portaat ylös saakka, mutta en tiedä ymmärsimmekö me treenaajat jotain väärin vai oliko vetäjä siinä vaiheessa jo niin endorfiineissä ettei enää muistanut mitä oli ohjeistanut koska me emme todellakaan kävelleet niitä portaita ylös vaan ensin askel kerrallaan loikkien, sitten kaks askelta kerrallaan, sitten kyykäten sivuittain ja lopuksi kirillä juosten. Hengästyttikö lukea? Voitko edes kuvitella missä sydämeni hakkasi kaiken tämän jälkeen? Se kävi vetäsemässä happea suun kautta, melkein tunsin sen huulteni välissä. :-)

Ylhäällä rääkki vaan jatkui. Teimme lihaskuntoa ojentajille eli punnerrusta penkkiä vasten tai dippipunnerrusta penkkiä vasten. Ite valitsin penkkiä vasten punnerruksen. Sitten oli vatsoja penkin päällä jalat nostaen ilmaan ja lopuks jännehyppyjä. Näitä piti olla kaksi kierrosta, mutta vetäjä raukka ei osannut laskea kahteen vaan teimme niitä kolme kierrosta. Sitten lopuksi oli vuorossa pieni bonus, yllärripylläri jonka lupasimme vielä jaksaa tehdä. Siinä vaiheessa pää oli jo niin sumussa, että ei enää tiennyt mitä sano vaan lupaus tekemisestä pääsi suustani. Teimme siis vielä askelkyykkyjä parikymmentä, saksihyppyjä jonkin verran ja normi kyykkyjä ehkä parikymmentä. Ei voi tietää mutta sen voin sanoa, että tuskaa alkoi siinä vaiheessa olemaan. Olimmehan vetäneet kovaa jo reilu tunnin. Mutta oli meillä hauskaakin, me naurettiin ja vitsailtiin ja jokainen meistä oli samaa mieltä, tätä me halutaan lisää mutta ei just nyt enää kiitos!! :-)

Jaksoimme kaikki vielä hymyillä lopuksi, olimme me niin ylpeitä itsestämme ja toisistamme!! :-)

Olen käynyt myös treenaamassa salilla ihan normaalisti. Mä niin tykkään mun uudesta ohjelmasta. Hapotus on jotain ihan sietämätöntä ja ah niin ihanaa. :-)

Maanantaina teimme valkun kanssa yhdessä jälleen selkä/rintatreenin. Aluksi oli vinopenkkipunnerrusta ja painoksi tuli 37,5kg. En muistanut yhtään mitä olen joskus aiemmin vinopenkillä punnertanut, mutta muistelin ettei se ainakaan tuollaisia lukemia ollut. Valkku sanoi, että 6x on noustava tai kotiin ei ole menemistä. Niin kauan sitä haetaan, että se sieltä tulee. Kysyin millainen päivä sulla tänään olikaan, paljonkin ohjauksia meinaan tässä saattaa nyt hiukan kestää. :-)

Eipä kestänyt vaan se nousi sen 6x ja tiesin pääseväni kotiin saman päivän aikana. :-) Katsoinpa muuten kotona mikä ollut aiempi painoni vinopenkissä ja se on ollut 30kg eli 7,5kg lisää. Ei hullummin, vai mitä? :-)

Viikonloppu tulee olemaan jännä, rakas pikkusiskoni menee naimisiin. Huomenna menen treenaan valkun kanssa ja samalla reissulla otan siskonpojan meille yökylään. Menemme sitten lauantaina yhdessä kirkkoon. Mua jännittää varmasti enemmän kuin ketään muuta. :-) Mikä mua sitten jännittää? Kun joudun olemaan mekko päällä koko päivän/illan. Minä ja mekko/hame, me emme ole ystäviä ja ahdistaa koko ajatus. Pakko kai se on mekon kanssa tehdä sinunkaupat ennen kirkkoon menoa, muuten illasta tulee tooooodella pitkä. :-)

Olemme hotellissa yötä, olisikohan siellä salia missä aamulla käydä? :-) Aamupalalla pitää ainakin päästä vai tulisiko kotiin ja keittäis kotona puuronsa jotta saa tutun herneprodemarjasössön puuronsa päälle? Ehkäpä ei kuitenkaan vaan nautin valmiiksi katetusta pöydästä, nam!!

Tää on muuten ollut lomaviikkoni. Olen treenannut ja tehnyt kolme tyhjän vatsan aerobista ja katsonut yleisurheilun MM-kisoja. Ihaaana tapa viettää lomaansa, paras tapa just mulle. :-)